Sydämestä tullut

Von Herzen – möge es wieder zu Herzen gehen!

Säveltäjä Ludwig van Beethoven (1770–1827) ei ollut uskonnollinen sanan muodollisessa merkityksessä. Kirkollisia kysymyksiä enemmän häntä kiinnostivat aatteet ja politiikka – kuten Ranskan vallankumousta seuranneen ajan älymystölle oli tyypillistä – ja otti teoksissaan aktiivisesti osaa yhteiskunnalliseen keskusteluun.

Niin sanotun myöhäiskautensa kynnyksellä 1810-luvun lopulla Beethoven alkoi kuitenkin paneutua aiempaa enemmän myös uskonnolliseen musiikkiin. Hän hahmotteli mielessään useita messuaiheisia sävellyksiä – jopa sielunmessua – ja tutki sen vuoksi paljon esimerkiksi renessanssimestari Giovanni Pieluigi da Palestrinan teoksia ja niiden kuoropolyfoniaa. 

Nuoruudessaan Beethoven oli säveltänyt muutamia kantaatteja ja sittemmin myös C-duuri-messun, mutta nyt ajatus uuden kirkkomusiikkiteoksen luomisesta syntyi, kun hänen oppilaansa ja tukijansa arkkiherttua Rudolph oli määrä vihkiä Olmützin arkkipiispaksi vuonna 1820. Beethoven päätti laatia tilaisuutta varten suuren juhlamessun.

Sävellystyö osoittautui kuitenkin valtaisaksi hankkeeksi, eikä messu valmistunut määräaikaan mennessä. Saatiin odottaa vielä kolme vuotta virkaanastujaisten jälkeen, ennen kuin teos voitiin kantaesittää vuonna 1823 – Pietarissa. Yhteensä urakka vaati peräti neljä vuotta.

Juhlamessuun eli Missa solemnikseen Beethoven pani kaiken tarmonsa ja luomisvoimansa. Käsikirjoituksen loppuun hän lisäsi sanat ”von Herzen – möge es wieder zu Herzen gehen!” eli vapaasti käännettynä ”mikä on sydämestä tullut, menköön myös sydämeen!” 

Beethovenin maallistuneesta ja boheemista elämäntavasta huolimatta on selvää, että tässä sävellyksessä hänen uskonnollinen tunteensa tulee esiin kaikkein voimakkaimmin. Kuuroudesta jo vuosikaudet kärsinyt säveltäjä omisti suuren teoksensa ”Jumalalle, joka ei ole koskaan minua hylännyt”. 

Beethovenille jumaluus ilmeni ennen kaikkea luonnossa, jonka kauneutta hän oli ylistänyt esimerkiksi viulukonserton tai neljännen pianokonserton maalaistunnelmissa.

Kuudennessa eli niin sanotussa Pastoraalisinfoniassaan säveltäjä meni luomakunnan ihmeiden kuvailussa vielä pidemmälle. Hän luopui abstraktista sinfoniamuodosta ja absoluuttisesta musiikista, joka on vain musiikkia viittaamatta itsensä ulkopuolelle. Pastoraalisinfonia pohjasi sen sijaan vapaamuotoiselle kerronnalle ja luonnon herättämien tunteiden eloisalle ilmaisulle.

Radikaalista teoksesta tuli esikuva 1800-luvun romantiikan ohjelmamusiikille ja sinfonisille runoille, jotka seurasivat sen viitoittamalla tiellä ja pyrkivät kirjallisten sisältöjen maalailuun musiikin keinoin. Beethovenin omassa tuotannossa Pastoraalisinfonian henki syntyi vielä uudelleen juhlamessun julistavan haltioituneessa tunnustuksellisuudessa ja jälleen uutta luovassa muotoajattelussa.

Missa solemnis D-duuri op. 123 on sävelletty orkesterille, uruille, kuorolle ja neljälle laulusolistille. Siinä on kaikki katolisen messun viisi osaa, mutta säveltäjä on käsitellyt materiaalia ikään kuin suurena viisiosaisena vokaalisinfoniana, joka palvelee uskonnollista seremoniaa.

Teosta pidetään yleisesti yhtenä uskonnollisen musiikin merkkiteoksista ja Johann Sebastian Bachin h-molli-messun jälkeen sävelletyistä messuista suurimpana, mutta merkitykseensä nähden sitä esitetään harvakseltaan. Siitä ei ole koskaan tullut Bachin tai Händelin suurten kuoroteosten veroista yleisön suosikkia – Mozartin ja Verdin sielunmessuista puhumattakaan.

Syitä on kaksi. Ensinnäkin Missa solemnis vaatii esittäjiltään lähes yli-inhimillisiä ponnistuksia – varsinkin kuorolta, jonka osuudet Beethoven kirjoitti välittämättä lauluäänten rajoituksista.  

Toiseksi teos on säveltäjän muiden myöhäiskauden teosten tavoin vaikeasti lähestyttävä ja täynnä merkityksiä, joiden syvyys alkaa aueta kuulijalle vasta paneutumisen jälkeen. Vaihtuvat sävellajit ja nopeat leikkaukset suurista ulospäin suuntautuvista kuorojaksoista sisäistyneisiin resitatiiveihin saattavat vaikuttaa kaoottisilta. Kokonaismuotoa voi olla vaikea hahmottaa ensi kuulemalta.

Joka tapauksessa säveltäjä itse arvosti Missa solemniksen jopa yhdeksännen sinfoniansa edelle ja piti sitä suurimpana saavutuksenaan.

Kyrie

Messu alkaa lyhyellä orkesterijohdannolla. Sitä seuraa juhlava kuoro Kyrie eleison (Herra armahda), johon myös solistit yhtyvät. Osa on muodoltaan messun perinteisin. Kyrien jälkeen kuullaan solistien mollissa esittämä Christe eleison (Kristus armahda), ja lopuksi alkuosa kerrataan.

Gloria

Seuraavat kaksi osaa – Gloria ja Credo – muodostavat messun selkärangan. Ne ovat massiivisia kuorojaksoja, jotka alkavat nopeilla julistuksilla ja jatkuvat hitailla suvantovaiheilla. Molemmissa osissa on myös yhden lauseen ympärille rakennettu fuuga, joka kehittyy mahtipontiseksi finaaliksi.

Glorian loistossa on kaikuja Händelistä, jota Beethoven ihaili, mutta sitten musiikki saavuttaa iskuvoiman, joka oli tyypillistä vain Beethovenille. Ilmaisulliset vaihdokset ulottuvat herkimmästä inhimillisestä lämmöstä kunnioittavaa pelkoa herättävään majesteettisuuteen.

Loistokkaan alun jälkeen hiljennytään hartaushetkiin: rauhan, palvonnan ja kiitollisuuden rukouksiin. Tummasävyisen larghetton Qui tollis peccata mundi (joka pois otat maailman synnin) esittävät neljä solistia, ja Misereren sävelissä jatkuu yhtä jännitteinen tunnelma. 

Kuoron sopraanot ovat lujilla kohdassa Qui sedes ad dexteram Patris (joka istut Isän oikealla puolella), sillä he joutuvat laulamaan pitkiä aikoja äänialansa ylärajoilla. Dramaattinen allegrofinaali yltyy täyteen forteen, jota kestää yli kuusikymmentä tahtia. Se huipentuu fuugaan In gloria Dei Patris (Isän Jumalan kunniassa) – raivoisimpaan päätökseen, jota kuvitella saattaa. Osan viimeisissä tahdeissa kuoro joutuu suorastaan huutamaan.

Credo

Samanlainen väkevän kuvaileva ote hallitsee Credoa, joka esittäytyy ikään kuin soivana kuvasarjana. Osan avaa jykevä uskontunnustus, jossa kuoron neljä ääntä tulevat sisään fuugatyyliin. 

Seuraa yksi koko messun inspiroituneimmista kohdista, harras adagio Et incarnatus est – Kristuksen lihaksitulemisen mysteeri – jossa hartauden vallassa laulavan solistikvartetin ylle kohoaa livertävä huilu kuin Pyhää Henkeä symboloiva kyyhkynen – ajatus, joka on katolisille tuttu alttarimaalauksista. 

Ristiinnaulitsemisen (Crucifixus) riitasointujen jälkeen musiikki pysähtyy hautaan laskemisen hetkellä järkyttävästi purkamattomalle intervallille.

Kuoro aloittaa ylösnousemuskohtauksen ilman orkesteria huudolla ”et resurrexit” (nousi kuolleista). ”Pasuuna” kutsuu viimeiselle tuomiolle, ja ensimmäinen teema palaa julistamaan uskoa Pyhään Henkeen. 

Seuraa erittäin vaativa jakso, jossa kuoron on laulettava hyvin nopeasti. Messutekstiä lausutaan resitatiivina, samalla kun muu kuoro toistaa sanaa ”credo” (minä uskon). Kohta luetaan vain kerran, ja se on hukkua moniäänisen kudoksen alle. Jotkut arvostelijat ovat pitäneet tällaista messutekstin kohtelua epäkunnioittavana. 

Credon kruunaa yhä mahtavampaan voimaan kasvava kaksoisfuuga Et vitam venturi sæculi (ja tulevaisen maailman elämää). Pitkän paisutuksen huippukohdassa äärimmilleen viety jännite laukeaa ja musiikki tuntuu hajoavan kaikkiin suuntiin. Sen jälkeen solistit pääsevät jälleen ääneen hitaassa tempossa. 

Osa päättyy kuoron Amen-karjahdusten jälkeen ylöspäin nouseviin sävelkulkuihin, jotka viittaavat uskovien ylösnousemukseen viimeisellä tuomiolla.

Sanctus

Sanctus alkaa hiljaisella orkesterijohdannolla ja solistikvartetin rukouksella, minkä jälkeen kuullaan loistelias Pleni sunt cœli (täydet ovat taivaat) ja Osanna (hoosianna). 

Tässä kohdassa Beethovenin todellisuudentaju petti. Hän kirjoitti osan solisteille, joiden epäkiitollisena tehtävänä on laulaa nopeita kuvioita täydellä voimalla pauhaavaa orkesteria vastaan. Umpikuuro säveltäjä ei enää ymmärtänyt – tai välittänyt – lauluäänen rajallisesta kyvystä läpäistä suuren orkesterin äänimassa.

Monissa esityksissä jakso onkin jätetty kuoron laulettavaksi, jotta tasapaino esittäjien kesken olisi mahdollista saavuttaa.

Soitinpreludin jälkeen seuraa yksi teoksen kauneimmista kohdista – Benedictus (Siunattu) – joka kuvaa taivaaseenastumista. Huilut kuvaavat Pyhän Kyyhkysen laskeutumista, ja konserttimestari aloittaa viulusoolon, joka vastaa laajuudeltaan suuren konserton hidasta osaa. Viulu säestää ylimaallisessa tunnelmassa solisteja ja kuoroa osan loppuun saakka. 

Tätä jumalaisen kaunista musiikkia kuunnellessa on vaikea ymmärtää, että sitä pidettiin aikanaan skandaalinomaisena. Konserttoa muistuttava ”maallinen” sävelkieli keskellä katolista messua oli jotain sellaista, mihin aikalaisyleisö ei ollut osannut ollenkaan varautua.

Agnus Dei

Messun viimeinen osa on kaksivaiheinen ja alkaa vakavalla adagiolla – Agnus Dei (Jumalan Karitsa) – bassosolistin surumielisellä molliteemalla, joka syvenee entisestään Misereren yhä ahdistuneempiin tunnelmiin. Sitä seuraa toinen ja valoisa, teoksen loppuun asti kestävä Dona nobis pacem (anna meille rauha) -lauseen ympärille rakennettu teema. 

Käsikirjoituksen yhteyteen Beethoven lisäsi, että kysymys on sekä sisäisestä että ulkonaisesta rauhasta. Tämä ”rauhan laulu” palauttaa mieleen Pastoraalisinfonian päätösosan paimenlaulun, johon Beethoven oli suunnitellut kuorojaksoa mutta hylännyt sen sinfonian lopullisessa versiossa.

Rauha rikkoutuu. Patarumputremolo, uhkaava trumpettifanfaari sekä alton ja tenorin hätääntynyt resitatiivi kertovat, että vaara uhkaa ja sodan äänet ovat lähellä. Hämmästyttävän realistinen ja jälleen kirkollisessa yhteydessään ennenkuulumaton musiikillinen visio selittyy sillä, että teoksen sävellysajankohtana Napoleonin sodat olivat vielä tuoreessa muistissa. 

Lopulta rauhan laulu palaa uudelleen, ja messu päättyy tyynesti kolmeen vaatimattomaan sointuun. 

* * *

Missa solemniksen suurmuodon kannalta on merkille pantavaa, että teoksen loppuun ei ole sävelletty mahtipontista huipentumaa monien muiden suurten messujen ja uskonnollisten vokaaliteosten tapaan. Pikemminkin sen päätös on leppoisa ja mutkaton. 

Miksi Beethoven päätyi tällaiseen ratkaisuun, kun teoksen muut osat antavat viitteitä siitä, millaiseen suunnattomaan finaaliin hän olisi voinut messunsa huipentaa?

Missa solemnista voidaan pitää monella tapaa yhdeksännen sinfonian sisarteoksena. Beethoven sävelsi niitä samanaikaisesti, ja sinfonia valmistui vain puolisen vuotta messun jälkeen vuonna 1824. Messun opusnumero on 123 ja sinfonian 125, messu on sävelletty D-duuriin ja sinfonia d-molliin. Teosten sisällöllinen yhteys on kuitenkin jäänyt usein hämäräksi.

Yhdeksäs sinfonia on tietenkin yksi länsimaisen taidemusiikin tunnetuimmista mestariteoksista – ei vähiten finaalinsa hymnin An die Freude (Ilolle) ansiosta. 

Monelle nykykuulijalle sen viesti ei kuitenkaan avaudu edes sanoja lukemalla. Hymnin teksti perustuu Friedrich Schillerin oodiin, joka oli sommiteltu ottaen huomioon Ranskan vallankumouksen jälkeisen aikakauden sensuurin tiukat säännökset. Sen sanoma on verhottu.

Tekstin todellinen aihe on ilon sijaan vapaus (Freiheit), mutta sensuuria harhauttaakseen Schiller omisti oodinsa ilolle (Freude). Beethoven ja muut aikalaiset ymmärsivät salatun merkityksen, ja sensuuri oli voimaton. Pian sinfoniasta tuli yksi yleisinhimillisen vapaudenkaipuun keskeisistä symboleista, mitä sen jälkimaine on vain korostanut.

Kun Berliinin muuri murtui vuonna 1989, kapellimestari Leonard Bernstein järjesti sinfoniasta unohtumattoman esityksen Berliinin konserttitalossa Gendarmenmarktilla. Esiintyjät oli koottu muusikoista rautaesiripun molemmin puolin. Finaalissa laulettiin ensimmäisen kerran sanoin An die Freiheit – Vapaudelle. 

Sittemmin Beethovenin hymnistä tuli myös yhdentyneen Euroopan tunnussävel samoin lisämerkityksin.

Yhdeksännen sinfonian tavoin Missa solemniksella on poliittis-yhteiskunnallinen ulottuvuutensa.

Messusävellys on toki uskonnollista musiikkia ja sen sisältö tulee ymmärtää tekstin hengellistä taustaa vasten, mutta tästä huolimatta Missa solemniksen symboliikkaa on mahdollista verrata yhdeksännen sinfonian finaalin vapaustematiikkaan. Messun sävelten kuvatessa Pyhää Kyyhkyä musiikki viittaa paitsi Pyhään Henkeen ja jumaluuteen myös rauhan vertauskuvaan.

Beethovenille vapaus ja rauha olivat ihanteista korkeimpia, ja näitä pyrkimyksiä hän julisti kahdella suurimmalla mestariteoksellaan. Sisällöllinen paatos tiivistyy kummankin sävellyksen loppua kohden, joskin toisistaan poikkeavin keinoin. Kun yhdeksäs sinfonia huipentuu räjähtävään, melkein väkivaltaisena purkautuvaan vapauden riemuun, Missa solemniksen päätöksen rauhan laulu keinuu levollisena ja kiitollisena.

Messun muotoratkaisu tiivistää koko teoksen ydinajatuksen.

Beethovenille rauha merkitsi paitsi mielen rauhaa ja vapautumista sodan kauhuista myös tasapainoa ja sopusointua luonnon kanssa. Hän ymmärsi ihanteelliseksi elämäntavaksi yksinkertaisen maalaisidyllin vailla levottomuutta ja hälinää. Kerran katkeralla hetkellään säveltäjä kirjoitti rakastavansa enemmän metsän puuta kuin yhtäkään ihmistä. 

Tässä valossa Missa solemniksen viimeisen osan seesteinen harmonian kaipuu käy ymmärrettäväksi ja melkeinpä naiivi luonnontunne saa perustelunsa. Paitsi pasifisti Beethoven oli myös luontoihminen edellä aikaansa. 

Messu kohottaa Pastoraalisinfonian idean toiseen potenssiin. Sen päätöksessä todellinen yhteys Jumalaan löytyy vain luonnon rauhassa ja vapaudessa. 

Loppujaksossa rummunpäristys rikkoo rauhan toistuvasti. Solistit laulavat sanoin ”Agnus Dei, qui tollis peccata mundi: miserere nobis, dona nobis pacem” (Jumalan Karitsa, joka pois otat maailman synnin: armahda meitä, anna meille rauha). Kysymys on paitsi sisäisen myös ulkoisen rauhan järkkymisestä, kuten säveltäjä itse painotti.

Viesti on lopulta selvä. Idealistinakin Beethoven ennusti, että sotia ei ollut lopullisesti voitettu eikä rauhantila pysyvä, minkä historia osoitti todeksi viimeistään sata vuotta myöhemmin kahden maailmansodan myötä. 

Messun esityshistorian perusteella on ilmeistä, että jälkipolvet ovat ymmärtäneet säveltäjän humaanin rauhansanoman ja teoksen aseman sodanvastaisuuden monumenttina. Siksi Missa solemnista on usein soitettu yhteyksissä, joissa on haluttu kunnioittaa sodan uhreja.

Eräs tällainen oli konsertti, joka järjestettiin vuonna 2010 Dresdenin Semperoperissa Christian Thielemannin johdolla huippusolistein. Tilaisuudella juhlistettiin toisessa maailmansodassa raunioituneen oopperatalon avautumista uudelleen 25 vuotta aiemmin. Vieraiden joukossa oli myös Neuvostoliiton viimeinen presidentti Mihail Gorbatšov.

Esityksen päätteeksi yleisö ei osoittanut suosiotaan esiintyjille vaan vietti hiljaisen hetken seisaallaan sodassa menehtyneiden ja Dresdenin pommituksissa surmansa saaneiden muistoksi.

Missa solemniksen lopputahtien katkeaminen kuin yllättäen tuntuu alleviivaavan kysymystä, joka on korostunut jälleen entistä polttavampana viime aikojen alati kiristyvässä maailmanpoliittisessa tilanteessa.

Rukous jää ilmaan: saammeko me rauhan?                                

Uudelleen muokattu käsiohjelmatekstistä konserttiin, joka pidettiin Berliinin Filharmoniassa toukokuussa 2012.